Mielenkiintoni tätä mystistä violettikantista Sofi Oksasen kirjoittamaa, vuonna 2008 julkaistua kohukirjaa kohtaan heräsi jo muutama vuosi sitten äitini lukiessa sitä. Minulla oli hämäriä mielikuvia siitä, että Puhdistuksen kertomus liittyi jotenkin sotaan ja väkivaltaan, vaikka varsinaisesti en tiennyt muuta kuin kirjan nimen, ja sen, mitä äitini oli kirjasta kertonut: hän ei halunnut minun lukevan sitä, ja sanoi että se olisi liian rankkaa tekstiä minulle. Teos vaikutti minuun siis äitini reaktion kautta jo tällöin.
Innostuksen kirjan lukemiseen sain kuitenkin noin kuukausi sitten, lukion neljännen pakollisen äidinkielenkurssin alkaessa. Se oli yksi teos monien muiden joukossa äidinkielen tehtäväkirjan lukuehdotuslistalla. Mieleeni muistui heti se, mitä äitini oli minulle kirjasta sanonut. Vaikka listalla oli muitakin kirjoja joista olin kuullut, tämä hyppäsi silmilleni kaikkein räikeimpänä, ja olin tehnyt valintani.
Kerrottuani äidilleni, että minun on luettava Sofi Oksasen Puhdistus
äidinkielen kurssia varten, hän näytti hetken hyvin mietteliäältä. Sitten hän sanoi, että jos kirjaa kerran koulussa suositellaan niin ehkä olen tarpeeksi vanha lukemaan sen.
Kun sitten seuraavana perjantai-iltana aloitin junamatkan Tampereelle tapaamaan poikaystävääni, aloitin samalla kirjan lukemisen. Jo muutamat ensimmäiset sivut vetäisivät minut kirjan maailmaan, enkä olisi millään malttanut pitää taukoa kirjan lukemisesta edes junan vaihtojen aikana. Kirja räiski mielenkiintoista kuvailua, vahvoja ilmaisuja ja sensuroimattomia raakuuksia silmilleni yhä uudestaan, ja mitä pidemmälle junani kolisteli, sitä enemmän aloin pitää kirjasta. Samalla silmäni avautuivat yhä enemmän asioille, joista minulla oli ennen aivan erilainen käsitys, kuten Viron historia.
Eniten kirjassa vaikutti tunteisiini nuoren naisen, Zaran, lohduton tarina. Poikaystäväni luona vierailun aikana en voinut olla ajattelematta miltä tuntuisi, jos itselleni kävisi samoin - jos itse olisin huijareiden hyväksikäytön kynsissä täysin voimaton, enkä näkisi enää mitään mahdollisuutta edes haaveilla tulevaisuudesta rakkaimpieni kanssa. Myötätuntoni herätti myös nuoren Aliiden kokemukset yksipuolisesta rakkaudesta ja sodan runtelemasta isänmaasta, sekä siitä, ettei mihinkään tai keneenkään voi luottaa. Tunsin vihaa ja suuttumusta niitä kohtaan, jotka ottivat tehtäväkseen toisten ihmisten elämien kulun määräämisen ja veivät näin uhreiltaan kaiken päätösvallan. Tässä teoksessa näin toimivat vallankäyttäjät, miehet. Vaikka teos sijoittuukin Viroon ja aikaan viime vuosisadan alkupuoliskolta, tapahtuu tällaista edelleen ympäri maailmaa.
Kirja ottaa hienolla tavalla kantaa tasavertaisiin ihmisoikeuksiin kertomalla kahden eri aikana eläneen naisen yhtä sydäntäriistävät tarinat. Se antoi minulle paljon mietittävää ja vaikutti mielipiteisiini seksuaaliväkivallasta vallankäytön keinona pysyvästi. Nyt ymmärrän, miksi äitini ei halunnut minun lukevan kirjaa vielä yläasteikäisenä.
