Luin Giovanni Boccaccion Decameronen, joka kertoo ruttoa pakenevasta kymmenen nuoren aikuisen seurueesta ja heidän kahen viikon "virkistäytymisretkestään". Matkalaiset kertovat kymmenenä iltana kukin yhden tarinan, joista muodostuu kirjan sata novellia.
Pääasiallisesti jokainen Decameronen luku kuvaa tarinassa yhtä päivää. Neljännen päivän luvun alussa Boccaccio kirjoittaa lukijoilleen suoran viestin, jossa hän kommentoi siihen asti valmistuneen kirjansa saamaa kritiikkiä. Kehyskertomus kymmenestä tarinoivasta nuoresta tuntui hieman turhalta, koska hahmoihin ei pahemmin tutustuta, eivätkä heidän luonteenpiirteensä näy heidän kertomissaan tarinoissa.
Decameronessa sekä kehystarina että siihen sisältyvät novellit kerrotaan ulkopuolisen kertojan näkökulmasta. Erillisiä pikkutarinoita on teoksessa yhteensä sata ja ne kertovat hyvin erilaisista aiheista ja ovat eri pituisia. Monissa tarinoissa on aiheena katolinen kirkko (jonka kritisointi tekee teoksesta julkaisuajankohtaansa verrattuna modernin) ja rakkaus.
Kirjoitusajankohta (1300-luku) näkyy Decameronessa esimerkiksi siinä, millaisia ihmisiä arvostetaan, mikä on kertomuksissa arvokasta kauppatavaraa ja miten seksiä kuvataan. Kehyskertomuksessa naiset punastelevat ja nauravat tarinoille, jotka eivät nykylukijan mielestä ole kovinkaan suuria tunteita herättäviä. Teoksessa esiintyi minulle tuntemattomia sanoja (esim. apotti) joiden merkityksen selvitin kirjan lukemisen yhteydessä.
Vaikka tarinoiden määrä tuntui välillä turhan suurelta ja ne toistivat usein edellisiä, oli suurin osa niistä kuitenkin hauskaa luettavaa. Lukukokemukseni oli kokonaisuutena positiivinen. En lukenut kirjaa aivan kokonaan, joten en törmännyt sen puuduttavaan vaikutukseen josta monet uhkailevat. Aloittaessani lukemaan odotin kirjan olevan tylsempi ja vanhanaikaisempi kuin millaiseksi se lopulta osoittautui.
